Oireena: nukkumattomuus 2

Väsynyt ja onnellinen. Niin tunsin nuorena äitinä saadessani ensimmäistä kertaa syysvauvani rinnalleni myöhään illalla. Vähänpä tiesin väsymyksestä.

Vauva itki ensimmäisen yön läpeensä. Yritin muistaa vakuuttelut siitä, kuinka itkuisuus on normaalia - onhan lapsi nyt täysin uudessa paikassa kohdun ulkopuolella, kylmässä maailmassa. Hän itki toisenkin yön, ja kolmannen... Hän vain itki ja itki, sai lisämaitoa ja taas itki. Pidin häntä sylissä päivin ja öin, se tuntui hieman rauhoittavan, mutta pelkäsin hiljaisina hetkinä torkahtavani itsekin ja pudottavani hänet. Toisaalta oli niitäkin kausia, useinkin, kun vauva ei rauhoittunut yhtään mitenkään.

Parin kuukauden iässä kasvojen ihon kunto räjähti käsiin, posket märkivät. Lapsi itki entistäkin enemmän ja nukkui vähemmän, hankasi kasvoja rintaani, huusi selkä kaarella. Vauva oli saanut välillä korviketta kokeillessani vähän kaikkea helpottamaan uniongelmia. Kukaan ei uskonut mitään ongelmaa edes olevan, koska "lapset nyt vaan itkee" ja "syysvauvoilla kylmä ilma aiheuttaa iho-oireita". Ehdotin neuvolassa imetysdieettiä, sain kiellon aloittaa, aloitin silti. Olin jo varma maitoallergiasta, mutta jätin ruokavaliooni lopulta vain riisin, maissin, kanan, rypsiöljyn, vuohenmaidon ja yhden teelaadun. Yöpukuja meillä ei vaihdeltu, koska öillä ja päivillä ei ensimmäisen vuoden aikana ollut juurikaan eroa. Lapsen isä nukkui eri paikassa - yöt olohuoneessa ja päiväunet makuuhuoneessa turvatakseen oman unensa, kun minä ja vauva valvoimme ja nukuimme pätkiä eri vuorokauden aikoina eri huoneissa.

Ensimmäinen vuosi kärsittiin. Ainoa apu oli neuvolasta saatu resepti perusvoiteeseen. Lapsi söi hyvin valikoiden, kiinteiden aloitus ei siis mennyt hyvin. Neuvolasta patisteltiin kerta toisensa jälkeen siedättämään hapanmaitotuotteille, vaikka iho-oireet olivat selkeät eikä nukkuminen onnistunut enää lainkaan, siis edes sitä muutamaa kymmentä minuuttia, mitä aiemmin. Olin lamaantunut ja hädissäni, toisaalta vihainen ja turhautunut. Miksei kukaan auttanut? Miksi lapsen kärsimystä yritettiin niin kovasti normalisoida? 

Kun vihdoin ymmärsin viedä lapsen 1-vuotiaana yksityiselle lääkärille, saatiin allergiatestit ja ohje välttää allergiaa aiheuttavia ruoka-aineita, allergialääke, jonka turvin laajentaa jo hyvin yksipuoliseksi käynyttä ruokavaliota sekä lähete ravitsemusterapeutille tämän toteuttamiseksi. Niin, lapsihan reagoi edelleen äidinmaidon kautta saatuihin allergeeneihin, eikä suostunut syömään kaurapuuron lisäksi kuin oikeastaan yhtä tiettyä valmissosetta. Koin imetyksen turvaavan lapsen ravinnonsaannin sekä tuovan lohtua itkun keskelle, mutta ravitsemusterapeutti näkikin imetyksen uniassosiaatioksi, siis huonoksi tavaksi, ja näin ollen syyksi lapsen ongelmiin. 

Ruokavaliota saatiin kuitenkin omatoimisesti hiljalleen laajennettua näkyvien oireiden pysyessä poissa. Edelleen pahimmat allergeenit aiheuttivat äidinmaidonkin kautta helposti havaittavaa iho- ja vatsaoiretta, joten tulkitsin virheellisesti allergiatilanteen helpottuneen. Lapsi alkoi usein kakoa vaikuttaen tukehtuvan, ja jo aiemmin kytenyt aavistus refluksista vahvistui. Tähänkin vaivaan saatiin lääke. Myös ummetusta hoidettiin päivittäin lääkkeellä, suurella annoksella.

Tilanne siis ikään kuin hieman tasaantui, ja maito voitiin ottaa takaisin ruokavalioon hieman yli kahden vuoden iässä. Nukkumattomuus ei kuitenkaan helpottanut. Lapsi nukkui vierelläni ensimmäiset vuotensa puhtaasti siitä syystä, etten jaksanut hypellä omani ja hänen sänkynsä väliä parhaimmillaan minuutin välein. Ensimmäiset pari vuotta nukuimme keskimäärin ehkä noin 20 minuutin pätkissä, joskus paremmin ja joskus huonommin. Unioireet eivät kuitenkaan loppuneet tuohonkaan, vaan nukahtaminen ja unessa pysyminen oli edelleen hyvin vaikeaa. Nukuttaminen kesti tunteja, ja toisaalta lapsi saattoi keskellä yötä herätä tunneiksi. Nukkuminen oli levotonta. Itkuisuus kuitenkin hieman helpotti, eikä nukkumattomuus siksi tuntunut enää niin kuormittavalta. Lasta ei tarvinnut joka kerta kanniskella tai hytkyttää, vaan läheisyys ja sanallinen rauhoittelu riittivät.

Nyt lapsi on noin 5-vuotias, nukahtaa suhteellisen helposti ja herää kesken unien korkeintaan kömpiäkseen äidin kainaloon. Miksikö? Ummetustilanne äityi puolisen vuotta sitten niin pahaksi, ettei hän pystynyt ulostamaan liki kuukauteen ja sai vihdoin lähetteen erikoissairaanhoitoon asiantuntevalle lääkärille. Suoralta kädeltä, pelkän haastattelun perusteella, lääkäri totesi muiden allergioiden rinnalle maitoallergian. Maito poistettiin jälleen ruokavaliosta kokonaan, minkä jälkeen myös nukkumiseen on tullut melkoisen radikaali muutos parempaan. Vaikka usean vuoden ajan ummetus pysyi lääkehoidolla suurinpiirtein aisoissa, vasta maidonkin täysi välttäminen paransi tilanteen nukkumisen kannalta tyydyttäväksi.

Edelleen huomaan vahinkoaltistusten vaikuttavan uneen, mutta tämä - luojan kiitos - on tietysti vain hetkittäistä. Kokemus on myös opettanut, ettei ole syytä epäillä omaa asiantuntemustaan oman lapsensa äitinä, vaikka oireet ja niiden syyt olisivat mitä uskomattomimpia.

"Pidät liikaa sylissä", "Sulla ei vaan riitä maito", "Ei lapsi opi, jos ei opeta!", "Se vaan hakee huomiota!", "Nyt alkaa mummon unikoulu"... Koko ympäröivä maailma tuntui huutavan päin naamaa, että lapsen nukkumattomuus ja itkuisuus ovat minun syytäni - minun kykenemättömyyttäni. Äidinvaisto yritti vastustaa ja kertoa, ettei lapsella ole kaikki hyvin. Niinpä ainoa neuvo, jonka saatan pyytämättä tuoreelle äidille nykyään antaa onkin, ettei kuuntelisi liikaa ulkopuolisten neuvoja vaan luottaisi itseensä, ja niille, jotka kauhistelevat ulkopuolelta tilannetta, että kauhistelun ja neuvojen sijaan paljon tehokkaampaa olisi auttaa edes hetki arjessa.